Mikä on parson?
Kasvatustoimintamme
   >Yleistä
   >Pentueet
   >Pentuja tulossa?
Koiramme
   >Nartut
   >Urokset
   >Kuvia ja videoita
   >In Memoriam
Harrastukset
   >Agility
   >Mejä
   >Luolat
Muu perhe
   >Muut eläimet
   >Me itse
Päiväkirja
Vieraskirja
Linkit
Palaute

Ultraäänitutkimukset

Historiaa

Parsonrussellinterrieri on nimensä mukaisesti terrieri. Rodun nimi tulee sen kehittäjästä, pastori John (Jack) Russellista, joka syntyi 1795 Dartmounthissa, Devonissa. Suurimman osan elämästään hän palveli pappina Swymbridgen seurakunnassa Devonissa. Kokeneena hevosmiehenä ja metsästäjänä hän innostui suunnattomasti terriereistä ja niiden jalostuksesta. Opiskellessaan Oxfordissa hän osti ensimmäisen terrierinsä, valkoisen karkeakarvaisen nartun. Jack Russell suoritti joitakin risteytyksiä eri metsästysterriereillä, sekä yksi- että monivärisillä. Hänelle oli tärkeämpää metsästysominaisuuksien parantaminen, kuin yhtenäisen tyypin luominen. Risteytykset muiden terrierityyppien kanssa jatkuivat pitkään. Hän kokeili myös risteytyksiä muihin kuin terrierirotuihin, mutta ne eivät tuottaneet toivottua tulosta ja niistä luovuttiin. Toisen maailmansodan jälkeen rodun suosio lisääntyi Euroopan mantereella, erityisesti metsästäjien ja hevosharrastajien keskuudessa. Englannin Kennelklubi julkaisi Parson Jack Russell terrierin väliaikaisrotumääritelmän 22.01.1990. FCI vuorostaan otti rodun väliaikaislistalleen 02.07.1990. Samana vuonna Suomeen tulivat Englannista ensimmäiset parsonit. Kun Jack Russell Terriereistä tuli virallinen rotu vuonna 2001, tippui parsoneiden virallisesta rotunimestä sekoittumisvaaran takia sana 'Jack' pois, ja rotu on nykyisin nimeltään parsonrussellinterrieri.

Miten parson eroaa muista russeleista?

Russeleita on kolmea lajia: parson, jackrussell sekä ns. working russell. Kaikki em. variaatiot ovat pastori Jack Russelin koirista periytyviä. Niiden jalostus on kuitenkin lähtenyt jo varsin kauan sitten kulkemaan eri teitä, ja nykyään ne eivät edusta samaa rotua, vaikkakin parsoneiden taustalta saattaa löytyä ns. working-puolen koiria. Parson on ollut virallisesti hyväksytty rotu Suomessa vuodesta 1992, jackrussellit hyväksyttiin viralliseksi roduksi vuonna 2001. Ns. working russell ei ole virallinen rotu, joten sen edustajat luetaan Kennelliitossa sekarotuiseksi. Niillä ei voi osallistua virallisiin näyttelyihin eikä muihin kokeisiin, joissa koiran pitää omata paperit (=Kennelliiton myöntämä rekisteritodistus). Ulkoisesti parson on korkeampi, pitkäjalkaisempi ja rungoltaan neliömäisempi kuin jack russell. Working russellit ja parsonit ovat ulkoisesti aika lailla toistensa kaltaisia. Luonteeltaan kaikki ovat varmastikin aika samanlaisia, vaikkakin jotkut pitävät parsonia em. roduista rauhallisimpana ja vähiten kiihkeänä. Ko. ominaisuudet ovat kuitenkin enemmän yksilökohtaisia kuin russelityypistä riippuvaisia.

Millainen turkki parsonilla on?

Parsoneilla tavataan kolmea erilaista karvanlaatua: sileä, puolikarkea (broken) ja karkea (rough). Sileäkarvainen on turkiltaan kaikkein helppohoitoisin, mutta niitä on kaikkein vähiten. Broken ja rough -turkkiset vaativat trimmausta, joka parsoneilla suoritetaan pääosin nyppimällä. Broken-coatin omaavilla koirilla trimmausta vaativat lähinnä selän pidemmiksi kasvavat manttelikarvat. Rough-turkkinen onkin sitten nypittävä läpikotaisin yleensä n. kaksi kertaa vuodessa. Trimmaustaidon voi opetella itsekin, sillä se ei ole mitenkään kovin vaikeaa, joskin välillä hieman kärsivällisyyttä vaativaa. Helpointa koira on pitää siistinä, mikäli sen turkin trimmauksesta huolehtii niin, ettei se pääse missään vaiheessa humahtamaan kovin pitkäksi. Parsonyhdistys järjestää vuosittain hyviä trimmauskursseja, joiden avulla trimmaustaidot kasvavat huimasti. Luovutusiässä pennuista yleensä erottaa ne kaikkein pitkä- ja lyhytturkkisimmat. Kuitenkin esimerkiksi Luigii vaikutti hyvin lyhytturkkiselta brokenilta vielä n. 8 kk ikäiseksi asti, jolloin turkki hulmahti nykyiseen pituuteensa. Broken se on edelleen, muttei läheskään yhtä lyhytturkkinen kuin esim. äitinsä Täplä.

Muuten turkinhoito ei ole kovin vaikeaa. Parsonin karvan kuuluu olla laadultaan sellainen, ettei siihen lika kovin pysyvästi tartu, joten koiraa ei yleensä tarvitse pestä. Monet parsonit tosin rakastavat mutakylpyjä sekä erilaisissa ulosteissa/raadoissa/kalanperkuujätteissä yms. pyörimistä, joten silloin tällöin on pesu pakostakin edessä. Agilitykisoissa välillä naurattaa, kun näkee 'hienompien' koirien kiertävän vesilätäköt kaukaa. Nämä meidän koiramme taas juoksevat vesilätäkköön niin, että rapa roiskuu. Eivät ole siis mitään siivousintoilijoiden ihannekoiria...

Millainen parson on luonteeltaan?

Parson on luonteeltaan iloinen, kaikenlaisesta tekemisestä nauttiva, joskus hieman itsepäinen energiapommi. Terrierimäisyys tulee ilmi periksiantamattomuutena niin metsällä kuin kepin kanssa peuhatessa. Yksilökohtaisia eroja koirissa tietenkin myös on: jotkut ovat rauhallisempia, jotkut taas oikeita riiviöitä. Koiraa hankittaessa kannattaakin miettiä, millaisen luonteen kanssa itse tulee parhaiten toimeen. Jos pitää rauhallisemmasta, tavallisen vilkkaasta pennusta (mikä sekään ei tarkoita, että koira olisi rauhallinen) lienee turha valita pentueesta juuri sitä villeintä. Kasvattaja pystyy sanomaan pentujen luonteesta ja niiden eroista aika paljon jo muutamia viikkoja syntymän jälkeen, joten häneltä kannattaa asiasta kysellä. Vaikka parson mukava koira onkin, ei se silti ole kaikkein helpoin koira luonteeltaan. Se kuvittelee olevansa kolme kertaa isompi kuin mitä oikeasti on, mikä välillä aiheuttaa hankaluuksia. Parsonin kanssa kannattaakin käydä tottelevaisuusharjoituksissa ainakin sen verran, että koiran perustottelevaisuuden saa kuntoon. 

Parson on tarvitsee asemastaan tietoisen laumanjohtajan, sillä jos sillä ei sellaista ole, se ottaa takuuvarmasti johtajuuden itselleen, ja silloin alkaa ongelmia sitten ropista. Parson on myös aika haka keksimään omaa ohjelmaa, mikäli se ei mielestään saa tarpeeksi virikkeitä. Parsonin täytyy päästä kunnolla kokemaan asioita. Ei riitä, ettei sen tarvitse olla yksin kotona, ellei sen anneta konkreettisesti osallistua jokapäiväisiin askareisiin. Sen täytyy päästä kunnolla elämään, eikä työterrieriksi jalostetun koiran elämä ole mielekästä, jos se on pelkkää ikkunasta ulos päivystämistä tai nukkumista. Korttelinkierto pissalenkeillä ei riitä, vaan sen täytyy saada juosta, hyppiä puunrunkojen yli, haistella ja kaivella kuoppia, etsiä myyriä ja tehdä muita pikkuterrierin onnen kannalta tärkeitä juttuja. Keskellä kaupunkia asuvalta se toki vaatii vähän viitseliäisyyttä ja vaivaa. Eli jos on autollinen ihminen, ei muuta kuin koira autoon ja metsiä kohti. Jos ei ole autoa, niin yleensä julkiset kulkuvälineet kulkevat kaupungista poispäin ja takaisin. Parsonin tulee antaa olla terrieri, vaikkei se enää alkuperäistä työtään, metsästystä, tekisikään. Parsonista tulee sitä mukavampi koira, mitä enemmän sitä kuljettaa mukanaan ja sen kanssa touhuaa. Mikäli olet etsimässä itsellesi helppohoitoista, vähän huomiota ja liikuntaa kaipaavaa söpönnäköistä pientä sohvachampionia, parson ei ole sinulle oikea valinta. 

Vaikka parson onkin energinen se ei ole mikään höselö tai sählä. Ainakin kaikista omista koiristamme löytyy myös se off-nappula, joten parson osaa kyllä rauhoittuakin, mikäli sillä on muuten tarpeeksi aktiviteetteja. Omistajien töissäolon ajan ne pääsääntöisesti nukkuvat, eivätkä ole tehneet pentuaikanakaan tuhoja sen enempää kuin muutkaan pennut. Jos kotona ei tapahdu mitään tai ne ovat vaikka Marjulla töissä mukana, ne loikoilevat kaikessa rauhassa, kuten myös matkoilla vieraissa paikoissa. Mutta kun niiltä kysyy vaikkapa että "lähdetäänkö?", ovat ne heti valmiit toimintaan.

Parsonin terveys

Perinnölliset sairaudet eivät ole parsoneilla yleisiä, joten terveystutkimuksia ei siitoskoirilta ainakaan vielä vaadita. Osa kasvattajista kuvauttaa koiriensa silmät ja polvet ennen jalostuskäyttöä. Valkoiseen väriin liittyvää kuuroutta esiintyy parsoneillakin, ja kuuroja parsoneita syntyy ajoittain. Toispuoleisesti kuurojen määrää ei tiedetä, sillä sitä ei välttämättä erota normaalielämässä mitenkään. Toispuoleisesti kuurojakaan ei tietenkään tulisi käyttää jalostukseen. Kuurous ei ole este koiran täysipainoiselle elämällä tai edes esim. agilityn harrastamiselle. Yleensä kuitenkin suositellaan, että kuurolla koiralla olisi kaverinaan kuuleva lajitoveri.

Yleisin syy parsoneiden eläinlääkärireissuihin on tapaturma, sillä liikkuvat ja energiset parsonit ovat tapaturma-alttiita. Elinikäodotuksia ei Suomessa vielä ole mahdollista tilastoida, sillä vanhimmat Suomessa syntyneet parsonit täyttävät tänä vuonna 11 vuotta. 

Sopiiko parson lapsiperheeseen?

Parson sopii ilman muuta lapsiperheeseen, muttei lapsen koiraksi. Parson tarvitsee selkeän laumanjohtajan, joka osaa tiukasti kertoa, mikä on sallittua ja mikä ei. Myös parsonin liikunnantarpeen takia lapsi ei ole oikea omistaja parsonille. Tämä pätee tietysti kaikkien rotujen kanssa, sillä harvaa rotua voi suositella ihan vain lapsen kaveriksi. Yleensä parson valitsee perheestä yhden, jota se pitää 'omana ihmisenään' ja jota se tottelee parhaiten, seuraa kaikkialle yms. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö se voisi olla todella hyvä kaveri myös perheen kaikille muille jäsenille.

Uros vai narttu?

Koiraa valittaessa on tietenkin mietittävä, haluaako uroksen vai nartun. Nartun haittapuolena on tietenkin juoksuaika, joka tulee yleensä kaksi kertaa vuodessa. Suurin haitta nartun juoksuajasta on aktiiviharrastajalle harrastuksiin tuleva pakollinen tauko. Toki taukoja pitää aina harrastuksissa pitää, mutta nartun kanssa se pakollinen tauko saattaa tulla juuri harmittavaan aikaan. Juoksuajan aiheuttamia sotkuja voi välttää käyttämällä juoksuhousuja, joten ne eivät ole se suurin ongelma. Lisäksi juoksuaikana on tietenkin oltava tarkkana, ettei mikään naapurin sesse pääse astumaan narttua sillä seurauksella, että pian on talossa vähän enemmänkin koiria. Uroksilla on välillä ongelmana toisille uroksille rähjääminen (tosin on nartuillakin taipumusta ärhennellä saman sukupuolen edustajille). Se on kuitenkin asia, josta tuskin tulee suurta ongelmaa, mikäli siihen puututaan heti, kun koira tulee taloon. Oma laumamme muodostuu Tarjan neljästä nartusta ja Marjun uroksesta ja kahdesta nartusta. Lisäksi meillä on ajoittain kasvattejamme/sijoituskoiriamme hoidossa. Ajoittain meillä on käyskennellyt samoissa tiloissa kolme urosta kolmesta eri perheestä ja viisi narttua kahdesta eri perheestä, eikä ongelmia ole ollut. Se tosin vaatii sitä, että ainoatakaan ärähdystä ei keneltäkään suvaita missään vaiheessa. Parsoneista ei voi sanoa, että jompi kumpi (uros tai narttu) olisi parempi valinta harrastuskoiraksi, sillä siihen vaikuttavat enemmän yksilökohtaiset ominaisuudet.

Mitä parsonin kanssa voi harrastaa?

Parsonin kouluttaminen voi välillä vaatia pitkää pinnaa, mutta kaiken kaikkiaan parsonit ovat kuitenkin aika ihanteellisia harrastuskoiria. Niiltä löytyy intoa tehdä kaikkea, etenkin, kun siitä saa vielä kunnon palkkion. Lisäksi ainakin me yritämme säilyttää kasvateissamme tietyn kovuuden, joka on hyödyksi useita toistoja ja kestävyyttä vaativissa lajeissa. On paljon lajeja, joita parsonin kanssa voi ja kannattaa harrastaa. Agilityyn parson on erinomaisen sopiva ketteryytensä ja energisyytensä takia. Parsoneiden määrä onkin ilahduttavasti lisääntynyt agilitykentillä. Parsonin kanssa voi harrastaa myös MEJÄ:ä, TOKOa, rauniokoiratoimintaa, käydä näyttelyissä... 

Parsonit ovat luolakoiria, joten niillä on tietenkin myös oikeus osallistua luolakoirien taipumuskokeisiin. Sitä ei voi pitää varsinaisena harrastuksena, sillä tarkoituksena ei ole, että luolilla käydään vuosikaudet, vaan että käydään muutamissa treeneissä ja sen jälkeen mennään kokeisiin. Jos/kun valionarvon saavuttaa, kokeisiin ei enää ole asiaa. Toivottavaa olisi, että mahdollisimman monet parsonit kävisivät luolakokeissa, koska metsästys on kuitenkin se syy, minkä takia tämä rotu on kehitetty. Koira ei mene 'pilalle', vaikka sen kanssa luolilla kävisikin. Se on kotona edelleen se sama mukava sylikoira, vaikka luolilla se käyttäytyisi kuin hurja metsästäjä.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että koiralle järjestää tekemistä. Pelkästään sohvalle lojumaan parsonia ei kannata ottaa. Tekemiseksi käyvät niin lenkit metsässä, telmimiset toisten lajitovereiden kanssa kuin aivojumpatkin (kuten makupalojen etsimiset). Lenkillä ollessa sinä todennäköisesti väsyt ennemmin kuin parsonisi. Parson nauttii oman ihmisen kanssa olemisesta. Omat koiramme seuraavatkin mukana melkein minne vain: autoajelulle (kunhan ei ole liian kuuma tai kylmä), töihin, veneilemään, sukuloimaan, tallille tai vaikkapa terassille. Ainakin omat koiramme ovat matkoilla helppoja kumppaneita. Ne ovat tyytyväisiä siellä, missä niiden omistaja on.

Voiko parsonia pitää vapaana?

Otsikon kysymyksen kuulee usein, kun tulee puhe siitä, että parson on pohjimmiltaan metsästyskoira. Vaikka parsonilla on (tai ainakin pitäisi olla) metsästysvietti tallella, ei se kuitenkaan ole ajava koira. Metsästysvietti tulisikin erottaa karkaamisvietistä. Ei parson pihalta karkaa sen helpommin kuin mikään muukaan koira, eikä se lenkillä lähde päiväkausiksi pupua jahtaamaan. Omien koiriemme kanssa olemme huomanneet sen, että yksin ne harvemmin lähtevät minnekään. Toki jos pupu tai kettu juoksee nenän edestä on sen perään pinkaistava, mutta ne palaavat takaisin yleensä heti, kun ovat 'saaliinsa' kadottaneet näkyvistään, ja nuo metsäneläimet kyllä osaavat katoamistempun tehdä aika nopeasti. Eri asia sitten on se, kun koiria on isompi lauma. Jotta koiraa voi pitää vapaana, pitää mm. luoksetulon olla hallinnassa. Myös sitä, missä koiraa pitää vapaana pitää miettiä. Isontien varsi tuskin on se kaikkein fiksuin paikka. Jokaisen koiran perusoikeuksiin tulisikin kuulua se, että se pääsee purkamaan paineita vapaana juoksemalla. Sen tulee toki tapahtua niin, ettei siitä aiheudu haittaa muille koirille, ihmisille tai muille eläimille. Pelkästään hihnassa liikuttamalla koiralle ei voi taata sitä liikkumisen riemua, minkä koira parhaana ystävänämme ansaitsee.

Parson ja muut eläimet

Parson tulee ainakin meidän kokemustemme mukaan hyvin toimeen muiden eläinten kanssa. Meillä on itsellämme hevosia, lintuja ja kissoja (nyttemmin enää yksikössä), ja on ollut niin vuohia, lampaita kuin kanejakin. Talon vieressä olevassa tarhassa käyskenteleviä heppoja ei koirillamme ole ollut taipumusta paimentaa. Kissoja koiramme eivät jahtaa, ellei kissa jostain syystä pötki pakoon. Omat kissamme ovat suhtautuneet koiriin viileän rauhallisesti, joten mitään hämminkiä ei ole sattunut. Kanien, jyrsijöiden tms. kanssa samaan tilaan emme parsoneita kyllä ainakaan vapaina laittaisi, ettei satu mitään ikävää. Tosin jos koiran pennusta lähtien totuttaisi esim. kaniin, yhdessäolo saattaisi onnistuakin. 

Parsonin rotumääritelmä tosikoille ja veitikoille
(julkaistu aiemmin Pastori 1/98 -lehdessä)

Leikkimielisen rotumääritelmän on laatinut Meini Laitinen.

Jos haluat lukea miltä parsonin ihan oikeasti kuuluisi näyttää, käväise lukemassa rotumääritelmä Parsonrussellinterrierit ry:n kotisivulta.

(kuvat näet isompina klikkaamalla niitä)